Mikä auttaa kun tuntuu ettei mikään riitä? Mitä enemmän yrittää, sen syvemmälle uppoaa.
Kun huomaa että kaikki millä on merkitystä, kääntyy päälaelleen ja huomiseen on on liikaa matkaa, tekisi mieli vain tuudittautua unohdukseen ja antaa itselleen lupa vajota pohjaan asti.
Mutta silti sitä vain jatkaa taistelua, jos palkintona vain on jotakin kyllin arvokasta. Jotakin mikä merkitsee enemmän kuin edes itse elämä.
Kuten rakkaus joka antaa enemmän kuin ikään.

Hetken elää oi täydellistä, olin ehjempi ja onnellisempi kuin koskaan, kaikki tuntui vain syvenevän ja paranevan aikaa myöten. Mutta ehkä se olikin  vain unta?
Kaunis painajainen.
Nyt tasapainottelen pimeän rajalla, toivoisin niin että eräs ojentaisi vielä kätensä ja vetäisi minut pintaan. Mutta pian en enää jaksa
taistella, en edes yrittää.
Ei millään tunnu olevan mitään merkitystä ilman tätä rakkautta.

Elikkä tänään sanon hyvästit tälle päiväkirjalleni, ja aloitan uuden blogin puhtaalta pohjalta.
Turha täältä koittaa osoitetta saada, ne joiden on syytä löytää uudelle blogille, löytävät sen kyllä :)
Hyvästit.

Tämä viikko on yhtä helvettiä. 6 päivää töitä, liian vähän unta ja liikaa kaikkea mietittävää. Jalkoja särkee, käsiä särkee kaikki aika mikä jää vapaaksi kuluu koiran kanssa lenkkeillessä ja kotona siivotessa.
Tämä vappu on varmaankin ensimmäinen laatuaa kun en juhli mitenkään, edes grillaamalla. Istua möhmötän vain kotona ja koitan saada nollattua päätäni vähän ennen kuin työt taas jatkuvat.
No, onneksi rahaa sentään tulee reippaasti.

Perjantaina on piskinrääpäleen rokotukset, pitäisi löytää tiensä aamulla yhdelksältä eläinlääkäriasemalle, ja yhdeksäksi pitäisi myös saada Poika kuskattua  espoon keskukseen, joten kiire saattaa tulla.

Viime yö sujui tatuoimisen merkeissä, nyt käsivarteni lohis alkaa ola itsensä näköinen, vielä tänään päivällä siipin väritys, ja sitten vuoden kohokohta on löydetty :)

Mutta onneksi tämä ei kuulu niihin.
Olen pitkästä aikaan onnellisempi kuin koskaan, tahtoisin tanssia lumisateessa ja viskoa elämäänsä kyllästyneitä konttorirottia lumipalloilla. Jos hekin vaikka heräisivät huomaamaan, että he elävät yhä.

Leivoin eilen kotona. Oli hauskaa, ja seurauksena sekä minä että puolet keittiöstä jauhoissa ja taikinassa. Ja hirveä ähky ja huono olo hiivataikinan syömisestä :/

Huomenna saan vihdoinkin kauan himoitsemani tatuoinnin käsivarteeni. Ja lupasin pyhästi vinkua kuin pieni sika koko operaation ajan :) Ja lisäksi ehdotin tatuoijalleni, että köyttäisi minut tuoliin kiinni mahdollisten henkilövahinkojen välttämiseksi.
Saa nähdä, kuinka moni naapuri ehtii tulla ovelle koputtelemaan ja katsomaan mikä täällä on hätänä :)

En voi ymmärtää, ihmiset ovat kaikki kauhuissaan, ja hokevat vain "ei suomessa tapahdu tällaista".
Mikä siinä on niin omituista, että tämän tyyppistä käytöstä on myös suomessa?
Suomalaiset ovat tunnetusti masentuneita ja yksinäisiä ja kaikinpuolin optimaalisia tekemään tämäntyyppisiä tekoja.
Kaikki tämä uutisointi ja julkisuushan vain osoittaa, että tämä ampuja, sai mitä halusikin. Hän sai julkisuutta, hänen kirjoituksensa leviää joka ikisessä suomalaisessa lehdessä, joten myös hänen aatteensa saa julkisuutta. Varmasti pian joka ikinen Suomalainen on myös muodostanut oman mielipiteensä tuosta kirjoituksestakin, joten lopulta hän varmasti saa myös kannattajia.
Eli mitä hän hävisi? Hän lähti kuolemaan, hän halusi ottaa monia mukaansa, hän halusi, että ihmiset saisivat tietää hänen aatteestaan, hän halusi saada ihmiset ajattelemaan.... Ja niin edelleen, kaikki taisi kuitenkin mennä suunnitelmien mukaisesti.

Osaako joku hyvin ruotsia, ja tahtooko joku kääntää minulle ruotsiksi yhden tehtävän?? :D

Tänään oli töitä, seuraavan kerran vasta pitkän ajan kuluttua. En saa ikinä tarpeeksi rahaa.

Istuin töissä vessassa itkemässä, enkä kerennyt syömään, olen rikkipoikki ja palasina, muutenkin kuin henkisesti. En tiedä mikä minussa on vialla, mutta tuntuu etten olisi päivääkään terve. Aina sattuu johonkin, ja jos ei satu niin laitan sattumaan.
Olen viikon kironnut pistosta vatsassani, tai jossakin kyljen ja toisen välissä, nilkkani on hajonnut alleni useammin kuin kerran, mahaan sattuu taas lähes päivittäin ja meinaan pyörtyä kotimatkalle. Miksei kukaan löydä minusta mitään vikaa? Onko tämä todellakin aivan normaalia?

Viimeyönä tuli taas ahdistuskohtaus, olisin halunnut jäädä vain suihkun alle makaamaan partaterän kanssa, piirtää veteen kuvioita verelläni. Ja jokainen ajatus satutti minua enmmän kuin yksikään terä ikinä ennen. En leikannut, sattui liikaa kun ajattelin kaikkea sitä mitä olen puhunut muille. Miten olen kieltänyt muita ja turvautunut aina siihen kliseeseen, että minä voin, minä olen vahva.
Ei, en ole.
Kuuntelin työmatkat DonHuonoja, lauloin tyhjässä bussissa ja kuski mulkoili minua vihaisesti. olisin tajtonut tanssia odottaessani vaihtobussia, mutta tyydyin hyräilemään. Sitte yhtäkkiä kaikki romahti taas, en ollutkaan enää yhtään iloinen ja kaikki tuntui olevan liian vaikeata.
Ajattelin Poikaa ja muita ja kaikkia niitä ihmisiä joista olen jo hankkiutunut kokonaan eroon, niitä jotka olivat joskus tärkeitä, mutta jotka potkin ulos elämästäni ja mielestäni.
Olisin halunnut juosta pois töistä, juosta, juosta ja juosta niin kauan, että olisin pyörtynyt matkalle. Sen sijaan poltin 5 tupakkaa ketjussa ja menin vessaan itkemään. Meikit valuivat poskille ja minulle valitettiin koska pidin liian pitkän ruokatauon vaikka en edes syönyt.

Jotkut päivät vain tuntuvat potkivan suoraan kasvoihin.

Minuu ahdistaa taas todella pahasti, ahdistanut jo jonkin aikaa. Kiasma-kausi on alkanut kesän myötä, ja pelkään niin että menetän rakkaimpani vielä tänä kesänä. Tunsin eilen ensimmäistä kertaa, että hän alkaa käydä taas levottomaksi ja juoksennella toisten tyttöjen perässä.

Aamulla yritin kertoa Iitulle, miltä minusta tuntuu, mutten osannut. En vain voinut.
Kokoajan tuntuu, että tahtoisin vain oksentaa, solmu vatsassa nousee ja laskee hengityksen mukana, ja tiedän etten saa sitä purettua. Se vain kasvaa ja kasvaa, ja tukehduttaa minut lopulta täysin.

Oma kesäinen olonikin alkoi taas tuossa jonkin aikaa sitten, nyt tahtoisin vain olla kokoajan niin sekaisin, ettei paremmasta väliä. Niin sekaisin, etten edes ymmärtäisi itkeä jos poika minut jättää.

En tahdo menettää, hän on maailmani ja elämäni tällä hetkellä. En vain yksinkertaisesti enää selviydy ilman. Jos vielä saisin edes kertoa hänelle, että rakastan ja välitän ja haluan vain ja ainoastaan hänet. Mutta pelkään, ettei hän enää tule. Pelkään ettei hän enää soita, ei tule käymään eikä vastaa puheluihin. Tahtoisin vain soittaa kokoajan hänelle, ja tietää, että hän on yhä siellä jossakin minulle. Mutta jos vain soittaisin ja soittaisin, niin saisin hänet vain sulkemaan puhelimensa ja hankkiutumaan itsestäni eroon.
Minua pelottaa niin paljon.

Painajaiset ovat tulleet taas täysimittaisina takaisin, en saa nukuttua enkä meinaa pysyä hereillä, tuntuu vain, että haluan jotakin minkä avulla voin lopettaa tuntemisen.
Jokainen hengitys sattuu ja tuntuu jo pian liian raskaalta, tunnin yöunet eivät oloa paljoa helpota, ja illalla totaalinen paniikki täyttää pääni, en saa nukahtaa.

Koulua enää hiukan jäljellä, sitten tulee kesä ja joudun taas ottamaan etäisyyttä kaikkiin läheisimpiin, silloin minulla ei ole ketään kehen turvata, ei ketään kuka nostaisi pystyyn jos romahdan.

Alamäki on taas alkanut, ja jos en kykene pian kääntymään, voin laskeutua vapaalla pudotuksella suoraan pohjalle. En tahdo, mutta en tiedä jaksanko kääntyäkään.